Neljätoista - Novelli

“En pysty hengittämään ilman sinua,” kuiskasin. Märkä multa on sotkenut polveni ja kastellut housuni iholleni asti. Kaikki kura ja lika tuntuu imeytyneen kankaaseen kuin jäädäkseen pysyvästi muistuttamaan minua tästä kaikesta. Likaamaan minun vielä eilen niin puhtaana loistaneen elämänhaluni.

Olen sotkenut kaiken. Aivan kaiken. Hän katsoo minua kuin olisin jo kuollut. Palanut miljoonissa liekeissä. Kaasutettu elävältä. Kuin minun pitäisi olla jo kuollut, mutta en ole. Hänen katseessaan on inhoa. Syvää halveksuntaa.

“Minä…” aloitan, mutta sanat kuolevat huuliltani, kun hän nipistää silmäkulmiaan tyytymättömänä. Hän seisoo edessäni pitkänä, suurena ja niin pelottavana. Hänen varjonsa laskeutuu ylleni kuin kalma. Mies katsoo minua tiukasti, ja minun on vaikea hengittää hänen katseensa alla. Tunnen, kuinka sydän jyskyttää rinnassani, kun yritän muodostaa sanoja uudelleen. Jokin hänen ilmeessään saa minut kuitenkin vaikenemaan.

Minulla ei ole mitään selitettävää. Ei mitään, mitä pyytää anteeksi. Minun todellakin olisi pitänyt kuolla. Poistua kunniallisesti, niin kuin ne muutkin. Aurinko sinnittelee juuri ja juuri pinnalla, taivaanrannan yläpuolella. Se yrittää levittää säteitään kuin mustekala lonkeroitaan, jottei se hukkuisi pimeyteen ja katoaisi. Säteet laskeutuvat miehen ruskeille hiuksille, paljastaen sieltä hentoja punaisia ja kultaisia sävyjä. Viimeiset säteet, jotka tuovat minulle lohtua.

Mies laskeutuu vierelleni.

“Minä ihan todella haluaisin kääntää…” yritän jatkaa aloittamaani lauseen loppuun, mutta minulta riistetään mahdollisuus siihen. Miehen katse täyttyy vihasta ja hän heittää minut selälleen märälle metsän pohjalle, mustikoiden ja sammaleen sekaan. Hänen kätensä tarttuu kurkultani puristaen minusta viimeisenkin hapen. Toisella kädellä hän repii paitani helmaa ulos vaaleista pellavahousuistani.

“Minä…” hän sähisee jatkaen aloittamaani lausetta. “Minä niin haluaisin kääntää sinun sisuskalusi ympäri. Myllätä sinut vaahtoavaksi veripirtelöksi ja syöttää jarruna sotilaille tuolla kahden kilometrin päässä.”

Tuijotan suoraan saatanan silmiin. Suden, joka on juuri haukkaamassa pääni yhdellä puraisulla. Valmiina jauhamaan sen tunnistamattomaksi.

“Pi-pitäisikö minun mennä?” soperran varomatta. “Pi-pitäisikö sinun mennä?!” Mies naurahtaa toistaen sanomani ivallisen vihaisena, hellittää otettaan ja heittäytyy takaisin seisomaan. “Sinun todellakin pitäisi, jos haluat hengittää huomenna. Sanot, että ilman minua et pysty hengittämään, mutta minä aion kuristaa sinut. Ehkä sinä sitten kuolet tavalla tai toisella.” Hän lopettaa.

Hänen pukunsa on tahriintunut verestä, mullasta ja kaikesta paskasta, jonka läpi olimme onnistuneet rämpimään. Sitten hän oli riisunut minun paitani ja nähnyt sen. Polttomerkin. Vasemmassa rinnassani.

Tuuli havisuttaa puita ympärillämme, ja aurinko kituu hitaasti kohti laskuaan. Päässäni toistuu vain yksi lause - Maailma loppuu tänään. Joko minä kuolen nyt tai heti. Ei ole muita vaihtoehtoja. Minun olisi pitänyt mennä niiden muiden kanssa, mutta…

Loppujen lopuksi olin onnistunut pelaamaan itselleni vain hieman lisäaikaa. En ollut ajatellut, että voisin jäädä kiinni. Enhän minä voinut ymmärtää, ettei polttomerkki parane… ei ainakaan näin nopeasti.

Mies tuijottaa lävitseni, jonnekin toiseen ulottuvuuteen, jota minä en voisi koskaan tavoittaa. Hänen silmistään voisi melkein lukea, kuinka hän haluaisi murhata minut. Pistoolilla, tulella, kaasulla… jollain muulla? Ehkä hän laskelmoi, mikä olisi tarpeeksi hyvä rangaistus, viimeinen kidutus minulle.

“Olitko todella päästämässä minut?” kysyn.

Sanani jää soljumaan ilmaan kuin aamuinen usva. Se elää vain kuollakseen hiljaa. “Mene.” Hän huokaa ja puistelee housujaan, kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunut. “Kuolet kuitenkin, niin juokse nyt, kun voit vielä toivoa selviäväsi. Juokse kuin olisit vapaa. Unohda hetkeksi kuolemantuomiosi ja kuvittele, kuinka minä odottaisin sinua tuolla joen toisella puolella. Juokse.” Hän kehottaa hymyillen.

Miehen huulet kaartuvat ylöspäin, ja minä uskon häntä.

Uskon häntä. Uskon häntä.

Käännän selkäni hänelle. Otan askeleen, toisen, kolmannen… Otan juoksuaskelia…

Kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista… Neljätoista.

Luoti uppoutuu jalkaani. Kipu lävistää kehoni aaltona, ja kaadun maahan. Käännyn katsomaan taaksepäin ja näen miehen hymyilevän minulle. Hänen kädessään on pistooli, jolla hän osoittaa minua päähän. Mies ottaa minua kohti määrätietoisia askeleita ja laukoo, mutta tarkoituksella ohi.

“Tappaisit minut jo. Tapa. Tapa. Tapa. Miksi sinä pelleilet minun ruumiillani, kuin omistaisit sen vielä? Sinä luovuit minusta juuri sillä hetkellä, kun päätit tappaa minut.”