Alkukesän juhlahumua – runoesitys ja ylennystilaisuus

24.5.2025: Esiinnyin Porvoon Reserviupseerikerhon 90-vuotisjuhlassa. Olin tosi otettu, kun sain kutsun esiintymään juhlaan. Halusin kirjoittaa tilaisuutta varten erityisesti upseereille suunnatun runon. Keskusteltuani järjestävän tahon kanssa päädyimme yhteisymmärrykseen mahdollisista teemoista: upseerin kunnia, vastuu ja esimerkillisyys.

Runon kirjoittaminen tuntui aluksi haasteelliselta. Mitä sanottavaa minulla voisi olla? Miten osaisin asettua upseerin saappaisiin? Koin olevani aliupseerina "väärä" henkilö kirjoittamaan aiheesta runoa.

Kuunneltuani vanhoja sota-ajan lauluja ja mm. Ateenalaisten laulua ja keskusteltuani tuttujen reserviläisten kanssa aloin ymmärtää, että ehkä minulla tosiaan voi olla näkemystä kirjoittaa. Kirjoitin runosta useita eri versioita, kunnes aloin löytää luonnosten väliltä selkeämpää tarinallista juonta. Lopulta, hyviksi havaittuja säkeitä yhdistelemällä ja tarinallisuuden nivomisella yhteen, löytyi oikea ääni runolle.

Itse esitys jännitti todella paljon, varsinkin kun esiintymisvuoroni oli heti Finlandia-hymnin jälkeen. Voiko arvokkaampaa esiintymispaikkaa ollakaan? Vähän piti sekoilla sanoissa, mutta hienostihan se esitys lopulta meni – ainakin palautteen perusteella. Oli upeaa kuulla runoni olleen koskettava ja "asian ytimessä". (Voit lukea runon postauksen lopusta!)

Tilaisuudessa joku vanhempi upseeri vitsaili, että "Sinuthan pitäisi ylentää kersantiksi ja vähän äkkiä." Tässä vaiheessa ylennyskirjeet olivat kolahtaneet ylennettyjen postilaatikoihin – ainoa vain, että hain postit itse vasta seuraavana päivänä... Olin siis epätietoisena vastannut, ettei kai nyt vielä sentään.

Porvoon Reserviupseerikerhon 90v Juhla

25.5.2025: Huomasin postilaatikossa todistuksen ylennyksestä kersantiksi ja kutsun Ritarihuoneelle. Olin hämmentynyt. En tiennyt, että aliupseereitakin kutsutaan Ritarihuoneelle. Avatessani kutsun huomasin, että ilmoittautuminen tilaisuuteen oli päättymässä seuraavana päivänä ja että paikat täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä. Ensimmäinen ajatus: Ei hitto. Kaikeksi onneksi ilmoittautumiseni meni kuitenkin läpi!

2.6.2025: Ritarihuoneella ylennystilaisuudessa kävin pari hauskaa ja yllättävääkin keskustelua. "Olen kuullut huhua runoesityksestäsi. Sana kiirii." Hämmennys oli valtava. Olin ylpeä, että jokin kirjoittamani runo on oikeasti ollut sen arvoinen, että siitä on alettu puhua myös tilaisuuden ulkopuolella.

Ylennystilaisuus itsessään oli todella kaunis juhla. Tarjolla oli onnittelumalja ja pientä purtavaa. Seinillä oli ritari-ja tai aatelis(?)sukujen vaakunoita. Joillakin osallistujilla komeili kunniamerkkejä rinnuksissa. Tunnelma oli arvokas.

Otan kersantin arvon nöyränä vastaan. Itse ajattelen, ettei ylennys ole palkinto, vaan osoitus valmiudesta vastuullisempiin tehtäviin. Olen saanut hyvää palautetta reserviläistoiminnastani, aktiivisuudestani Ukrainassa sekä siitä, että ylipäätään kirjoitan. Olen kaikista näistä viesteistä ja keskusteluista sydämellisesti kiitollinen. Näillä sanoilla on minulle suuri painoarvo – ja ne kannustavat minua jatkamaan tätä kaikkea.

Kiitos siis kaikille, joiden kanssa saan jakaa tätä matkaa, yhdistellen sotilaallista näkökulmaa sekä kulttuuria ja taidetta.

Oikein mahtavaa Lippujuhlan päivää (4.6.2025) – ja onnea kaikille ylennetyille!

Vasemmalla kuva Ritarihuoneelta ylennystilaisuudesta - Oikealla kotipihasta natsojen kanssa :)

Videotallenne runoesityksestä: https://www.youtube.com/watch?v=s-laY_1JMSg

Runo: Ei saa jäädä tuleen makaamaan

Kirjoittanut: Kuunvaara

Puren hammasta ja murahdan:

Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Muistutan itseäni, tuhahdan.

Mene eteenpäin, vaikka maa polttaa.

Katson upottavaa suota silmiin,

Muistot palaa suomifilmiin.

"mennäänpä tuon suon yli niin että heilahtaa."

Toistan hymyillen hiljaa.

Nyt liiku. Anna käsky.

Älä missään nimessä pysähdy.

Sydän hakkaa maata vasten,

miksi minä ja mitä varten?

Tiedänhän minä sen,

tunnen valan ja velvollisuuden.

"Tasalle!" Aliupseeri käskee

takana oksat rapsahtelee

Nielen hiekkaa ja havunneulasia

katseeni on teräviä peilin palasia,

seitsemän vuoden epäonnea,

ei sodassa onneksi lasketa.

Ei sellaista voi edes ajatella, 

kun on käskettävä, edettävä

tilanteen tasalle ja johdettava esimerkillä

Kun tykistön ryske viimein lakkaa, 

kannan mielessäni taakkaa

odotan hiljaa lukuja, 

joita kukaan ei halua kuulla.

"neljä haavoittunutta, kaksi kaatunutta."

Nimet, jotka yliviivataan vahvuudesta.

Me teimme sen mitä piti.

Vaikka todellisuuden tuska raastaa ihon rikki.

En tiedä, mitä sanoisin,

miten motivoisin,

väsyneitä sotilaita, jotka näkivät jo liikaa.

Joukkoni ei saa hajota,

vaikka kaikki valittaa silmissään olevan likaa.

Pyyhin silmäkulmaa, en itke tai myönnä ainakaan.

Uusi käsky, uusi tehtävä,

emme ehdi taaskaan levätä.

Käsikirjoitus kuin sotaelokuvasta,

jostain niin epäreilusta,

että jopa todellisuus tuntuu lattealta,

kun nostan paleltuneen sormeni kartalta.

Tämä tie ei ole helppo, ei yksinkertainen,

Tiedän sen nyt, paremmin kuin ennen.

vaan miten saan heidät seuraamaan?

Kunnioitus on jotain, joka ansaitaan

Se palaa kiinni kengänpohjaan,

Kun joukon edessä marssitaan. 

Joku marssi tämän polun jo kauan ennen minua,

kantoi samaa vastuuta, pelkoa, ja univormua.

Hän ei jättänyt ohjeita, ei kertonut miten kestää,

vain askelmerkit, jotka täytyy itse ymmärtää.

Tämä maa vaatii puolustajaa,

Ja minä tahdon johtaa,

joukkoani niin hyvin kuin ikinä osaan.

Olla oikeudenmukainen ja kannustaa,

pyrkiä olemaan sellainen,

joka vielä huomenna muistetaan.

"Annan valmistautumiskäskyn,"

karkotan mielestäni kaiken hälyn,

nyt minä keskityn.

Puhun jokaiselle joukkoni jäsenelle,

silmästä silmään,

Minä näytän suunnan

ja sitten mennään.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

mennäänpä tuon suon yli niin että heilahtaa. 

Toistelen taas, mutta hiljempaa,

Mennään yhdessä vaikka pelottaa,

Ja jos hyvin käy

joku keittää kahvia, kun palaan.